copied from http://www.kolumbus.fi/mattija/id54_m.htm
Renesanssiajan englanninkielistä runoutta
I
Fulke Greville, Lord Brooke (1554-1628)
Caelica -sonetteja
Sonetti 87
87 When as Mans life
Kun ihmisen elämä tulenliekkinä himon
hänen ruumiinsa savilyhdyssä palaa,
kaikki loistonsa tuhkaksi muuttuva on,
ja voimansa rappioon vaihtuu salaa.
Näin toteutuneetkaan ei toiveet hartaat:
on elämä ohi, miten korjattua sen saat?
Vaan ruumiin tuon kun elämä jättää
katsoakseen ikuisuuden kuvastimeen,
jossa aika loppuu, mietteet kuollutta syyttää;
on tuleva yhtä kanssa menneen.
Kysyvät elävät silloin: miten hän kuoli?
Ei painanut häntä sielun, ei kuoleman huoli.
Sonetti 88
88 Man, dreame no more
Älä uneksi, ihminen, salaisuuksista noista:
mitä oli ennen kuin luotiin maailma;
miten eli paratiisissa Aadam, moista
älä kysy, älä taivaan tai helvetin sijaintia.
Ovat Jumalan työt kuin Hän, ilman määrää;
vie turha utelu vain synnin tietä väärää.
Vedenpaisumus, joka hukutti maan; kuumuus,
joka tulee sen pahuuden kärventämään;
kielten sekoitus; Babylonin mennyt suuruus
ovat tyhjää kun katsot uuteen syntymään:
Suo ensin lain kyntää sydämesi pahuus:
on Kristus lain täyttymys ja elämä uus.
Kun huoneesi oot siistinyt, on kaikki selvää;
kun jaloistas oot ravistellut tomun pois;
kun Jumala voimassaan sun ruumiissasi elää
maan vedet taivaallisiin yhtyä jo vois.
Jumalan voi vain Henki hyvä käsittää;
kaiken alun sekä lopun täysin ymmärtää.
Sonetti 104
104 O false and treacherous
Probability
Oi todennäköisyys, väärä ja pettävä,
jonka silmillä ihminen oppii katsomaan;
totuuden vihollinen ja pahuuden ystävä,
toden-näköisyys: kangastus autiomaan.
Noin kun harhaan johtanut oot ihmiskunnan,
sen saanut uskon älyn kerskaukseen vaihtamaan,
järjellä julkeat tuomita sä Jumalan;
lihasi mukaan rohkenet Hänet muovaamaan.
On Voiman sana salattu, jos mieli turha on;
ei verho repeä, mut' uusi syntymä sen poistaa,
ei lihassa näy ihmeet sielun auvon,
joka kaikkialla uskottomain pilkkaa saa.
Jos Jumalaa siis ihmismielin tahdot syyttää
voit yhtä hyvin aikaan Ajattoman yhdistää.
William Shakespeare (1564-1616)
Sonetti 146
Poore soule the center of
my sinfull earth,
Sielu parkani, keskus syntisen maan,
pettämä näiden piirittäväin riivaajain;
miksi riudut sisältä ja nälkiinnyt, vaan
ulkoseinät maalaat värein loistokkain?
Niin lyhyt vuokra-aika, niin suuren hinnan
miksi maksat lahoavasta asunnostasi?
Syövätkö madot, perilliset tämän linnan
kaiken vaivasi? Se onko loppu ruumiisi?
Elä siis, sielu, palvelijasi tappiosta;
sen kuihtumisen suo varastoasi kasvattaa;
myymällä turha aikasi viisautta osta;
henkeäsi ravitse, et mammonaa saa rakastaa.
Saat siten hyödyn kuolemasta, joka ihmisiä syö;
kun kuolema on kuollut, ei uhkaa enää kuolon yö.
Hyvästi, maailma
Leave me, O Love, which reachest
but to dust
Minut jätä, rakkaus, joka rakastat vain tuhkaa;
ja sinä, mieli, korkeampaan pyri aatteeseen!
Rikastu tavarasta, jot' ei ruoste uhkaa;
mikä haalistuu, ilon tuo vain haalistuneen.
Kokoa säteesi, kaikki voimasi alista
sen ikeen alle, jossa kestävä vapaus on;
joka loistaa ja sinun silmäsi valistaa,
joka hajottaa pilvet, esille tuo valon.
Tartu lujasti kiinni! Oppaasi tuo valo olkoon
lyhyellä matkallasi syntymästä kuolemaan,
ja ajattele, kuinka vaarallista luisua on
hänen, taivasta ken etsii ja on työtä Jumalan.
Hyvästi siis maailma! Kaiken antamasi tunnen:
Elämäsi minuun anna, Rakkaus iankaikkinen!
Sonetti
1.Thou hast made me
Mun tehnyt oot, Sun työskö turmeltua vois?
Se korjaa, loppuni nyt kiiruhtaa ja oottaa!
Mä kuoloon juoksen, pian kuolema mua kohtaa,
ja kaikki nautinnot kuin eilinen on pois.
En silmiäni himmeitä mihinkään voi kääntää;
tuolla epätoivo, täällä kuolema, ne heittää
kauhun painon, lihani riutunut näin kuihtuu;
sen polttaa synti ja alas helvettiin mua vetää.
Sä yksin korkeudessa oot ja kohti Sua
kun katsoa mä saan, mä jälleen nousta voin!
Vaan vanha perkele juonineen niin kiusaa mua,
en hetkeäkään itse voi mä itseäni nostaa noin.
Armosi siivin voin mä estää häijyt juonet sen.
Magneettina rautasydämeni puolees vedä nostaen.
Mun otti vastaan Rakkaus, vaan pelkäs sieluni
synnin tahroissaan ja liassaan.
Sen huomas Rakkaus, tuo nopea, nähden kulkuni
pysähtyneen melkein kokonaan.
Hän mua lähestyi ja kysyi suloisella tavallaan
olisiko mitään, jota jäin kaipaamaan?
Vierasta, vastasin, tänne sopivaa ja arvollista.
Rakkaus sanoi: "Sä vieraani saat olla."
"Minäkö, kiittämätön, äksy? Voi mua raadollista,
en sinuun katsoa mä uskalla."
Rakkaus otti käteni ja vastas hymyillen:
"Enkö itse ole Luoja silmien?"
"Olet, Herra, vaan turmellut ne oon! Likaa ainoastaan
olen, en arvollinen täällä olemaan."
"Mutt' etkö tiedä, Hän sanoi, kuka syntisiä ottaa vastaan?
Rakkani, sua tulin palvelemaan.
Istu tähän", sanoi Rakkaus, "käy pöytään,
herkkujani maista!"
Niin istuin nauttimaan ateriaa taivaallista.